Min olin uskottu mies.
nist ihmeiden aikojen pivist kirjaa pidin
varhaisin aamuin,
myhisin illoin.
kuin varjonaan kuljin,
kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,
kuka juustopataan,
kuka taas kepiniskuihin ja milloin.
parvekkeella illastin kanssaan,
katsellen, kun taivaanrannassa
hohti ihmeellinen valo...
olivatko ne todellakin
revontulia paratiisin
vaiko sittenkin
pkaupungin palo?
joskus iltapivaikaan
kuningas nousee pivn uuteen:
hnet hereille laulaa
hehkuposki-kerubikuoro.
ja pilvet pakenevat,
hn nauttii aamiaisen sngyss
hierojien huomassa,
kunnes onkin jo viinin vuoro...
sen merkeiss piv joutuu yksi,
ja seurue ker tarpeitaan
siirtykseen ulos, jossa
puutarhoissa keijut soittaa
huilujaan, harppujaan:
on bakkanaalit
lehmuston varjoissa...
silloin kuningas ymmrt kansan onnen:
oi onnea jakamatonta, jonka
kuningas kansalleen lahjoittaa
oi onnea kansan, joka saa
kuningastaan rakastaa!
joskus kyllstyessn
juominkeihin, kesken leikin
kuninkaalliset kdet pesee
kultamaljassa, viiniss valellen,
kuivaa ne palvelustytn vahvaan tukkaan,
kun samalla
alla kuninkaan pitelee
pottaa poika alaston, palellen...
.taas kuljeskelee piv yksi,
ja seurue ker tarpeitaan
siirtykseen ulos, jossa
puutarhoissa enkelitkin
keralla keijujen soittavat:
onnen puistossa,
lehmuston varjoissa...
hekin ymmrtvt yhteisen onnen, siksi
soittavat.
oi onnea...
mekin ymmrrmme yhteisen onnen, siksi
soitamme.
oi onnea...
ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hn,
tn kansan kauniit pt putoaa!
oi onnea kansan, joka saa
kuningastaan rakastaa!
