kätilö kehaisi ensisynnyttäjää,
potra poikalapsi mätkähti maailmaan:
kiljuvat kuusi kiloa.
ja niin, niinpä niin,
ensi kerran niin pudottiin.
ja matkalla kehtoon
tai tuonen lehtoon,
miten vaan,
me pudotaan...
.tarhoihin, kouluihin ja virastokäytäviin.
poikapolo äidiltään pyysi niin:
"emo, minut säästä, pahasta päästä!"
ja niinpä jo
toistamiseen pudottiin, oi!
äiti vapisevaa varsaansa
syleili,
töytäisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:
alassyöksy alkoi nyt,
siitä kukaan ei kiinni ota.
on hyvä haltijatar hyljännyt meidät,
ja Luoja antanut pudota.
siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttäkin tuijota
kun kutsuu urheita uhrejaan
hän joka antoi meidän pudota.
meidän on annettu pudota"
Luojan pikku piipertäjät putoavat
syöden, juoden, itkien, iloiten
menevät, lisääntyvät,
täyttävät taivaat ja maat.
kunnes joskus jokaista vuorollaan
tullaan kutsumaan:
unessa yöllä
tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,
missä ja milloin kutakin odotetaan...
alassyöksy jatkuu nyt...
eikä tähän leikkiin lähde kysyttynä keistä
kukaan,
omille harharetkilleen jokainen vain viskataan
mukaan...
ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa,
astuu autoonsa, ja ties minne ajaa...
.suuren metsän taa, missä autio maa
kraatteria valtavaa ympäröi. sen reunalla
hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa,
housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa,
sulkee silmänsä ja luottaen onneensa
kuilun syvyyksiin hän sukeltaa:
putoaa minuutin, putoaa toisenkin,
putoaa pumpuliin, ollen perillä kai.
silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo
astuu, kysyy: "miltä tuntui?
ei hullumpaa, vai?"
